Karkoittaessa masentavaa maanantaita jostain mielen kummallista koukeroista tuli mieleen tämä juttu, jonka tein Turun ja Porin läänin taidetoimikunnan Foorumilehteen vuonna 1997. Tällaisia oli siis Rummunlyönnit 15-16 vuoden takaa. Tuskallisen hidasta on siis kehitysvammaisten kulttuuritoiminnan kehitys, jos vertaa toimintaa tämän päivän vaikeuksiin.
Hyvästi masentava maanantai
by KeViKe C/o Ari Impola
18.12.1996
Mitä? Voiko arkipäivän viestinnän välineillä muka pitää hauskaakin? Eikös tietoyhteiskuntapeliä hallitse markkinavoimat, huipputeknologian osaajat ja tietokonefriikit? Kehitysvammaiset verkossa? Tästäpä pitää ottaa selvää!
Tietoyhteiskunnassa kalastaminen, kuten kaikki nuottakalastus, vaatii kuitenkin kaksi vetäjää. Tarvitaan verkon molemmat ääripäät. Toinen pää on huipputeknologia ja huippuosaaminen, joka kehittää välineet ja taidon käyttää niitä. Toinen pää on loppukäyttäjä, jolle tekniikka tulee yleensä käyttöön viimeiseksi. Hyvänä esimerkkinä yhteiskunnan loppukäyttäjästä voisi olla kehitysvammaiset, joille todellista arkipäivän kehitystä tarjotaan viimeiseksi tai loppupäässä.
Jos annamme vain toisen pään vetää verkkoa, emme saa paljoakaan saalista, verkon loppupää laahaa pohjamutia, se venyy, ja lopulta alkaa ratkeilla ja katkeaa.
Jos kalastamme puolikkaalla verkolla, eli otamme huomioon huippuosaamisen ja keskivertokäyttäjät, verkon loppupää ei ehkä katkea, mutta saalis on silloin myös puolikas.
Jos toisena vetäjänä on loppukäyttäjien ääripää, saamme parhaan saaliin.
Toisen vetäjän tehtävänä on näyttää esimerkkiä, mitä on tietoyhteiskunnan hyvä arki, luoda sisältöä ja merkityksiä tekniikalle, jotta voimme helpommin kohdentaa tekniikkaa niille, keitä varten me tekniikkaa oikeastaan olemme alkaneet tekemäänkin, käyttäjiä varten, ihmisille.
Laahustajista verkonvetäjiksi
KeViKe on alunperin lähtenyt liikkeelle kehitysvammaisten omaehtoisesta kulttuuri- ja kansalaistoiminnasta. Motiivit liikkeellelähtöön olivat arkiset; kevikeläiset halusivat itse saada osallistua heitä koskevaan viestintään. KeViKeläiset halusivat verkonvetäjiksi, eivät vain olla mukanalaahautujia.
Projekti alkoi kehitysvammaisten videokerhona ja se on muuttunut verkostoksi, jonka avulla tuetaan ja tuodaan esille kaikenlaista omaehtoista kulttuuri- ja viestintätoimintaa. KeViKen projekti on viiden vuoden aikana paisunut kuin pullataikina; kun yhdestä laidasta saadaan taikinaa takaisin kulhoon, muualta leviää. Kehitysvammaisten kulttuuritoiminta ja luovuus on ehtymätön runsaudensarvi.
Vuosi 1996 oli oikeastaan ensimmäinen vuosi, jolloin KeViKen toiminta on saanut lähes täysipainoista taloudellista tukea. Tuloksiltaan vuosi onkin sitten ollut todellinen Operaatio Murskaus. Toiminnassa ja projekteissa on ollut kaikenkaikkiaan yli sata kehitysvammaista kulttuurin- ja viestinnän tekijää. Viestintäleirejä, kursseja ja maailmankyläprosesseja pidettiin 10. KeViKe teki 14 ohjelmaa eri puolilta Satakuntaa. Ohjelmista 10 esitettiin Rauma TV:ssä. Yhteistyössä on ollut lapsia, koululaisia, mediapajalaisia, kylätoimikuntalaisia, kulttuurin ja viestinnän ammattilaisia ja vaikka mitä vielä; videon, leirien ja maailmankyläprosessien kanssa yhteistyössämme on ollut muutama sata erilaista ihmistä.
Yksi Painoke-lehti tehtiin, Jaakko Koivuluoman sarjakuvakirja ja KeViNetti- verkkojulkaisu synnytettiin. Kehitysvammaliiton kolme KeViKe-toimintaan liittyvää julkaisua ”Videon käyttö kehitysvammahuollossa”, ”KeViKen Kääntöpiiri” ja ”Myötätuulen viesti” näkivät päivänvalon. KeViKe avasi KeViKen Maailmankylän internettiin, puolen vuoden aikana sivuilla on käyty 5000 kertaa. Jos maailmankylän internetistä tulostaisi paperille, saisimme aikaan yli 1000 sivuisen kehitysromaanin.
Elo-syyskuussa käytiin polkupyörillä tutustumassa 29 Satakuntalaisen kunnan päättäjiin ja KeViKellä on nyt 29 kunnan vihreä valo tukenaan siitä, että seuraavan Myötätuulen viestin 1998 järjestävät kaikki 29 kuntaa yhteistyössä kevikeläisten kanssa. Missä tällaista syntyy? Kolmannen luokan utopia-scifi-romaanissa vai? Ei vaan Satakunnassa kevikeläisten kansalaisaloitteista kulttuuriyhteistyön syntymiseen!...
Ei ole elo pelkkää tanssia ruusujen...
Olen toiminut KeViKen yhtenä ohjaajana koko KeViKe projektin ajan. Muutaman pienen sattuman kautta, muutaman sadan ylimääräisen työtunnin ja useiden raskaiden raskaansarjantyövoittojen jälkeen olen pikkuhiljaa voinut luopua kehitysvammaisten elämän säilyttämismotiiveista, hoitotyöstä, ja siirtynyt enemmänkin kehitysvammaisten elämän sisällön etsimiseen kulttuurin ja viestinnän kautta. Hoitotyö pahimmillaan on juuri elämän säilyttämistä ja säilömistä ilman sisältöä. Parhaimmillaan se on aitoa vuorovaikutteista elämää, tasa-arvoista viestintää niin ihmisten, kulttuurin kuin ympäristönkin kanssa
Hoitotyötä toki aina tarvitaan, mutta se tarvitsee rinnalleen ja tuekseen myös elämän sisältöön liittyvää toimintaa, elämyksiä ja särmää. Kukaan ei tunne itseään arvokkaaksi sen mittapuun mukaan, miten hyvin häntä hoidetaan, vaan sen mukaan, miten saa osallistua. Osallistumisen mahdollisuus tarvitsee samanarvoista tukea kuin perusasioiden hoitaminenkin, muuten ei kokonaisuuksista voida puhua, vaan puolikkaisuuksista.
Kehitysvammaisten elämän sisältöön liittyvään työhön on vaikea saada rahoitusta. On vaikea saada rahaa, kun asiantuntemattomat päättäjät ajattelevat, että pelkkä säilyttäminen riittää. Muutosvastarinta ja tietämättömyys ovat vahvoja muureja jopa viisaiden ja ymmärtäväisten ihmisten rikottavaksi. Mitäs sitä nyt vielä lisää muka tuhlaamaan, kun säilöminenkin maksaa niin paljon. Kuitenkin hyvän elämän sisällön löytyminen tulee aikaa myöten paljon halvemmaksi, kun turhat lieveilmiöt katoavat. Elämän sisällön löytyminen mielekkään tekemisen kautta maksaa aina vähemmän kuin kaduilla rikotut ikkunat, valvontajärjestelmät ja jälkipyykin peseminen.
Ilman valinnamahdollisuutta tulevaisuuskin on menneisyyttä
KeViKen toiminnan visiot ja oma kiinnostukseni tulevaisuuden tutkimiseen on aika paljon Torsti Kivistön pitämän esitelmän vaikutusta. Olin kuuntelemassa esitelmää samaan aikaan kun olin luomassa KeViKelle perusedellytyksiä. Hän piti tulevaisuusesitelmää Kehitysvammaliiton seminaarissa. Monet kuulijat pitivät esitelmää mielenkiintoisena, mutta ihmettelivät, miksi se pidettiin kehitysvamma-alan seminaarissa. Silloin oivalsin sen, että kehitysvammaisten tulevaisuus on täsmälleen sidottu yhteiseen tulevaisuuteen, ja jos kehitysvammaisten tulevaisuutta halutaan pohtia, täytyy olla saumatonta yhteistyötä muun kehityksen kanssa.
Tätä eivät vielä kaikki kehitysvammaisten kanssa työskentelevät ja elävät oivalla. Kehitysvamma-ala on edelleenkin monien hyvien, osaavien ja taitavien ihmisten ponnisteluista huolimatta kovasti umpioitunut ja nurkkakuntainen ala monien muiden sosiaali-alojen tapaan. Yhteiskunta ympäristöineen on ajanut aikanaan kehitysvammaiset hoitajineen ja omaisineen nurkkaan, ja tämä on hyväksytty arkipäivän malliksi. Maailma muuttuu ja kehittyy, nyt ei osata luopua näistä vanhoista turvallisista malleista. Pelätään, että kadotetaan oman työn arvo, kun omalla alalla ei olekaan omaa tulevaisuutta, vaan että tulevaisuus onkin meille kaikille yhteinen.
Toinen hankala asia on kaiken elävän kulttuuritoiminnan perustuminen aina omaehtoiseen kansalaistoimintaan. Tätä on piintyneen hoitaja-hoidettava asenteisen ihmisen vaikea hyväksyä. Ei siltikään, vaikka koko KeViKen toiminta tähtää kokonaisvaltaisesti yhteisen elämän keventämiseen kulttuurin ja viestinnän avulla.
Koko KeViKen toiminta perustuu juuri siihen, että keksimme keinoja, millä saamme työmme ja elämämme mielekkäämmäksi ja tämän kautta jaksaisimme paremmin. Kehitysvamma-alan arkipäivä on melkoisen rankkaa ja raskasta, jos meillä ei ole visioita ja unelmia, niin uupuminen on varmaa. Jos KeViKe olisi tehdas, se olisi unelmatehdas; tuotammehan arkipäivän unelmia siitä, että pärjäämme hiukan heikommillakin taidoilla, ja näytämme esimerkillämme mallia siitä, miten jokainen voi osallistua ja vaikuttaa tietoyhteiskunnassamme.
Tosi tietoyhteiskunnan pelimiesten ja -naisten peli on tietysti yhteispeli. Tiedättehän sanonnan, yhteispelillä se sujuu.
Ja yhteispelillähän on se mukava piirre, että kaikki osallistujat voittavat. Tervetuloa siis mukaan hyvästelemään masentavaa maanantaita kanssamme KeViKen keventävään kulttuuriverkkoon!
Ari Impola
KeViKen Maailmankylä
18.12.1996
