Osallisuuden jäljillä hanke on vielä pääosin suunnittelupöydällä ja rakennustelineillä, mutta tarkoituksena on etsiä, mitä se osallisuus oikein tarkoittaa, millaisia osallisuuden ja osallistumisen tukirakenteita tarvitaan, jotta osallisuus olisi oikeasti mahdollista meille kaikille.
Yhtenä olemassaolevan rahoituksen ulkopuolelle on karannut ajatus tutkia, miten osallisuus on muuttunut aikaa myöten. Käytettävissä olisi koko KeViKe/MEKA TV neljännesvuosisadan aikana lähinnä ongelmajätteeksi kerääntynyt historia ja arkistot, miten osallisuutta voidaan edistää kulttuuritoiminnan ja erityisesti elokuvakulttuuritoiminnan sekä yhteisöelokuvan keinoin.
Yhtenä synkkänä ja myrskyisenä yönä tulin miettineeksi, miten vähän ja kuitenkin niin paljon kehitysvammaisten osallisuus on niiden vuosikymmenten aikana muuttunut, jolloin minä olen jollakin tapaa saanut vaikuttaa asiaan.
1985 näytin Antinkartanon elokuvakerhossa mustavalkoisia Suomi-filmejä keloilta.
1995 KeViKe toimi 10 eri kehitysvammaisten elokuvaryhmän kanssa tekemässä itse omaehtoisia elokuvia ja koko maailma oli edessäpäin saavutettavissa elokuvatoiminnan kanssa.
2005 oltiin juuri noustu aallonpohjalta ja oltiin rakentamassa pienin askelin uudelleen MEKA TV systeemiä, vaikka tuki tekemiselle oli romahtanut uuden vuosituhannen kynnyksellä.
2015 ollaan taas taloudelliselta aallonpohjalta nousemassa uudelleen osallisuuden jäljille uusin keinoin, mutta ei mitenkään niin kovin uusin ajatuksin. Vaikka tekniikka ja esityskanavat ovat auenneet suurin kehityksen askelin, ihminen ja yhteisöt ovat muutteneet paljon pienemmin askelin loistavista uusista mahdollisuuksista huolimatta.
Jottemme unohtaisi näitä pieniä suuria edistysaskelia Osallisuuden jäljillä menneeltä vuosituhannelta, palautan nyt bittiavaruuksiin tämän pienen sepustuksen "Videon käyttö kehitysvammahuollossa", jonka kirjoitin opinnäytetyönä vuonna 1992.
Näin tämä kehitysvammaisten yhteisöelokuvan historia Satakunnassa alkoi neljännesvuosisata sitten Ravaninkodon asuntolassa.
RAVANINKODON ASUNTOLA
Fellini kuvasi joskus elokuvan tekemistä retkeksi. Suuri joukko ihmisiä kerääntyy yhteen pitämään hauskaa ja tekemään jotain tavallisuudesta poikkeavaa. Joku hoitaa eväät, joku kulkuneuvot, joku suunnittelee ohjelmaa. Jokaisen pienenkin osan suorittaminen on tärkeää, jokainen vaikuttaa osaltaan retken onnistumiseen.
Samalta tuntui meistä kun aloitimme työt Ravaninkodon kehitysvammaisten asuntolassa 1.3.1988. Oli alkamassa suuri retki, valtava piknik täynnä haasteita ja suuria odotuksia.
Ravaninkodon asukkaat asuivat kahdessa kaksikerroksisessa kerrostalossa Antinkartanon keskuslaitoksen kupeessa. Asuntola oli ollut henkilökunnan asuntola, henkilökunnan muuttaessa pikkuhiljaa pois laitoksesta siirtyi asukkaita kokeilemaan itsenäisempää asumista. Asukkaita oli lopulta toistakymmentä ja kaikilla oli omat tukihenkilöt. Tukihenkilöjärjestelmää haluttiin yhtenäistää ja tilalle perustettiin 15‑paikkainen Ravaninkodon asuntola. Asuntola perustettiin pikavauhtia oikeastaan ilman mitään tarkempia ennakkosuunnitelmia. Kun aloitimme, paikkaluvun lisäksi oli tiedossa että henkilökuntaa oli kaksi, kaiken muun suunnittelemiseen meille annettiin vapaat kädet.
Saimme käyttöön asuntolan vieressä sijaitsevan pienen omakotitalon, jonne perustettiin tukikohta, yhteiset vapaa‑ajan tilat ja toimisto.
Kolmantena päivänä meillä oli siis käytössä tyhjä talo ja 4000 mk kalustemäärärahaa. Määrärahoilla hankimme stereot. Loput kalusteet hankimme lainaamalla, kiertämällä kierrätysasemilla ja lahjoituksilla.
Yhteiselomme asukkaiden kanssa alkoi siivoustalkoilla ja yhdessä suunnittelemalla ja sisustamalla Ravaninkotoa. Toisin kuin monissa uusissa asuntoloissa asukkaat saavat muuttaa valmiiksi kalustettuun asuntolaan, Ravaninkodossa asukkaat olivat alusta lähtien mukana suunnittelemassa yhteisiä tiloja.
Usein sanotaan että alku on tärkeintä, sellainen puu millainen siemen. Vaikka alkumme oli tavattoman hankala ja isotöinen, niin talkoilla, yhdessäolemisella ja yhdessävaikuttamisella syntyi sellainen kipinä, että tuli palaa vieläkin. Tästä tulesta olemme saaneet uskoa kokeilla mahdottomaltakin tuntuvia asioita ja voimaa myös toteuttaa niitä.
RAVANINKOTO PRODUCTIONS
Videotoiminta alkoi Ravaninkodossa 1990 miltei sattumalta. kaksi asuntolan asukasta eni kihloihin ja ympäristön suhtautuminen oli vähintäänkin outoa. Kihlautuneet tunsivat ahdistusta ja kun lähdettiin purkamaan tilannetta, huomattiin, että oikeastaan ympäristö tarvitsisi enemmän hoitoa kuin itse kihlautuneet. Asialla tuntui olevan tarve käsitellä laajemminkin.
Aikaisempaa kokemusta videon kanssa työskentelystä ei ollut, innostusta kylläkin. Oli ollut puhetta että sitten joskus tehtäisiin jonkinlainen esittelyvideo. Asuntolan päätavoitteet ovat asukkaiden mahdollisimman suureen itsenäisyyteen kasvattaminen ja integrointi normaaliin yhteisöön kaikilla mahdollisilla tavoilla. Tavoitteisiin pyritään normaalin ohjaustyön ohessa kehittämällä kaikenlaista luovaa ilmaisua ja kädentaitoa. Ongelmia on kaikilla tasoilla, mutta suurimmat ongelmat johtuvat ympäristön suhtautumisesta vammaisiin. Lähdimme siis kohentamaan asukkaiden mahdollisuuksia vaikuttamalla ympäristöön.
Satakunnan erityishuoltopiirissä oli käynnistetty kulttuuriprojekti, jonka tavoitteena oli kokeilla ja luoda uutta toimintaa eri kulttuurin alueilla ja näin rikastuttaa kehitysvammaisten elämää. Projektin avulla pyrittiin myös löytämään uusia toiminta-alueita ja mahdollisuuksia, joista voisi tulla osa pysyvää toimintaa. Ravaninkodon videotoiminta liitettiin projektin yhdeksi osa-alueeksi.
TORSTAI ON TOIVOA TÄYNNÄ
Kuukauden opiskelu ja suunnittelun, viikon kuvausten ja kuukauden jälkikäsittelyn jälkeen syntyi 17 minuuttia kestävä lyhytelokuva "Torstai on toivoa täynnä". Elokuva on kuvaus kahden kehitysvammaisen oikeudesta rakastaa ja oikeudesta tehdä omia päätöksiä. Ensi-ilta oli keväällä 1990.
Uutta oli aiheen käsittelytavan lisäksi, että tavallaan siirryttiin pois pelkästään kehitysvammaisten kuvaamisesta tekemään videota kehitysvammaisten kanssa. Kun elokuvaa alettiin tekemään oltiin kaikki samalla nollalinjalla, kukaan ei ollut aikaisemin tehnyt videoelokuvaa. Vain videokuvauksen perusasioiden opiskeluun ja koostamiseen käytettiin ulkopuolista apua.
Kuvausten aikana keskusteltiin paljon, kehitysvammaiset itse osallistuivat suunnitteluun, tekemistä käytettiin osana hoitotyötä.
No, kihlaus tosin purkautui viimeisenä kuvauspäivänä, mutta tärkeä asia saatiin esille kihlattujen, videon tekijöiden ja katselijoiden ollessa paljon "viisaampia" ja valmiimpia kohtaamaan vastaavanlaisia kokemuksia.
