Osallisuuden jäljillä neljännesvuosisata sitten

MEKA TV on tänä vuonna Kehitysvammaisten Tukiliiton kanssa Osallisuuden jäljillä. Alunperin tämän projektin piti olla 5 osainen elokuvasarja, joka tehdään noin 5 työpäivässä, mutta jo suunnitteluvaiheessa koko hanke on ryöpsähtänyt käsistä. 

Osallisuuden jäljillä hanke on vielä pääosin suunnittelupöydällä ja rakennustelineillä, mutta tarkoituksena on etsiä, mitä se osallisuus oikein tarkoittaa, millaisia osallisuuden ja osallistumisen tukirakenteita tarvitaan, jotta osallisuus olisi oikeasti mahdollista meille kaikille.

Yhtenä olemassaolevan rahoituksen ulkopuolelle on karannut ajatus tutkia, miten osallisuus on muuttunut aikaa myöten. Käytettävissä olisi koko KeViKe/MEKA TV neljännesvuosisadan aikana lähinnä ongelmajätteeksi kerääntynyt historia ja arkistot, miten osallisuutta voidaan edistää kulttuuritoiminnan ja erityisesti elokuvakulttuuritoiminnan sekä yhteisöelokuvan keinoin.

Yhtenä synkkänä ja myrskyisenä yönä tulin miettineeksi, miten vähän ja kuitenkin niin paljon kehitysvammaisten osallisuus on niiden vuosikymmenten aikana muuttunut, jolloin minä olen jollakin tapaa saanut vaikuttaa asiaan.

1985 näytin Antinkartanon elokuvakerhossa mustavalkoisia Suomi-filmejä keloilta. 

1995 KeViKe toimi 10 eri kehitysvammaisten elokuvaryhmän kanssa tekemässä itse omaehtoisia elokuvia ja koko maailma oli edessäpäin saavutettavissa elokuvatoiminnan kanssa. 

2005 oltiin juuri noustu aallonpohjalta ja oltiin rakentamassa pienin askelin uudelleen MEKA TV systeemiä, vaikka tuki tekemiselle oli romahtanut uuden vuosituhannen kynnyksellä. 

2015 ollaan taas taloudelliselta aallonpohjalta nousemassa uudelleen osallisuuden jäljille uusin keinoin, mutta ei mitenkään niin kovin uusin ajatuksin. Vaikka tekniikka ja esityskanavat ovat auenneet suurin kehityksen askelin, ihminen ja yhteisöt ovat muutteneet paljon pienemmin askelin loistavista uusista mahdollisuuksista huolimatta.

Jottemme unohtaisi näitä pieniä suuria edistysaskelia Osallisuuden jäljillä menneeltä vuosituhannelta, palautan nyt bittiavaruuksiin tämän pienen sepustuksen "Videon käyttö kehitysvammahuollossa", jonka kirjoitin opinnäytetyönä vuonna 1992. 

Näin tämä kehitysvammaisten yhteisöelokuvan historia Satakunnassa alkoi neljännesvuosisata sitten Ravaninkodon asuntolassa.

RAVANINKODON ASUNTOLA

Fellini kuvasi joskus elokuvan tekemistä retkek­si. Suuri joukko ihmisiä kerääntyy yhteen pitä­mään hauskaa ja te­kemään jotain tavallisuudesta poikkeavaa. Joku hoitaa eväät, joku kul­kuneu­vot, joku suunnittelee ohjelmaa. Jokaisen pie­nenkin osan suorittaminen on tärkeää, jokai­nen vaikuttaa osaltaan retken onnistumiseen.
  Samalta tuntui meistä kun aloitimme työt Ravaninkodon kehitysvammaisten asuntolassa 1.3.1988. Oli alkamassa suuri retki, valtava piknik täynnä haasteita ja suuria odotuksia.
Ravaninkodon asukkaat asuivat kahdessa kaksi­kerroksises­sa kerrostalossa Antinkartanon kes­kuslaitoksen kupeessa. Asuntola oli ollut hen­kilökunnan asuntola, henkilökunnan muuttaessa pikkuhiljaa pois laitoksesta siirtyi asukkai­ta kokeilemaan itsenäisempää asumista. Asukkaita oli lopulta toistakymmentä ja kaikilla oli omat tukihenkilöt. Tukihenkilöjärjestelmää haluttiin yhtenäistää ja tilalle perustettiin 15‑paikkai­nen Ravaninkodon asuntola. Asuntola perustet­tiin pikavauhtia oikeastaan ilman mitään tar­kempia ennakkosuunnitelmia. Kun aloitimme, paikkaluvun lisäksi oli tiedossa että henkilö­kuntaa oli kaksi, kaiken muun suunnittelemiseen meille annettiin vapaat kädet.
  Saimme käyttöön asuntolan vieressä sijaitsevan pienen omakotitalon, jonne perustettiin tuki­kohta, yhteiset vapaa‑ajan tilat ja toimisto.
  Kolmantena päivänä meillä oli siis käytössä tyhjä talo ja 4000 mk kalustemäärärahaa. Määrä­rahoilla hankimme stereot. Loput kalusteet han­kimme lainaamalla, kiertä­mällä kierrätysasemil­la ja lahjoituksilla.
Yhteiselomme asukkaiden kanssa alkoi siivous­talkoilla ja yhdessä suunnittelemalla ja sisus­tamalla Ravaninkotoa. Toisin kuin monissa uu­sissa asuntoloissa asukkaat saavat muuttaa val­miiksi kalustettuun asuntolaan, Ravaninkodos­sa asukkaat olivat alusta lähtien mukana suunnit­telemas­sa yhteisiä tiloja.
  Usein sanotaan että alku on tärkeintä, sellai­nen puu millainen siemen. Vaikka alkumme oli tavattoman hankala ja isotöinen, niin talkoil­la, yhdessäolemisella ja yh­dessävaikuttamisella syntyi sellainen kipinä, että tuli palaa vielä­kin. Tästä tulesta olemme saaneet uskoa kokeil­la mah­dot­tomaltakin tuntuvia asi­oita ja voimaa myös to­teuttaa niitä.

RAVANINKOTO PRODUCTIONS

Videotoiminta alkoi Ravaninkodossa 1990 miltei sattumalta. kaksi asuntolan asukasta eni kihloihin ja ympäristön suhtautuminen oli vähintäänkin outoa. Kihlautuneet tunsivat ahdistusta ja kun lähdettiin purkamaan tilannetta, huomattiin, että oikeastaan ympäristö tarvitsisi enemmän hoitoa kuin itse kihlautuneet. Asialla tuntui olevan tarve käsitellä laajemminkin.
  Aikaisempaa kokemusta videon kanssa työskente­lystä ei ollut, innostusta kylläkin. Oli ollut puhetta että sit­ten joskus teh­täisiin jonkin­lainen esit­te­lyvideo. Asuntolan pää­tavoit­teet ovat asukkaiden mahdollisimman suu­reen itsenäi­syy­teen kasvat­taminen ja integ­roin­ti normaaliin yhteisöön kaikilla mahdolli­silla tavoilla. Ta­voitteisiin pyritään normaa­lin ohjaustyön ohes­sa kehittä­mällä kaikenlaista luovaa il­maisua ja kädentai­toa. Ongelmia on kaikilla ta­soilla, mutta suu­rim­mat ongelmat johtuvat ympä­ristön suhtau­tumi­ses­ta vam­maisiin. Lähdimme siis ko­hentamaan asukkaiden mahdolli­suuksia vaikutta­malla ympä­ristöön.
  Satakunnan erityishuoltopiirissä oli käynnis­tetty kult­tuuriprojekti, jonka tavoitteena oli kokeilla ja luoda uutta toimintaa eri kulttuu­rin alueilla ja näin rikastut­taa kehitysvam­maisten elämää. Projektin avulla pyrittiin myös löytä­mään uusia toiminta-alueita ja mahdolli­suuk­sia, joista voisi tulla osa pysyvää toimin­taa. Ra­vaninkodon videotoiminta liitettiin pro­jektin yhdeksi osa-alueeksi.

TORSTAI ON TOIVOA TÄYNNÄ

Kuukauden opiskelu ja suunnittelun, viikon ku­vausten ja kuukauden jälkikäsit­telyn jälkeen syntyi 17 minuuttia kes­tävä ly­hytelokuva "Tors­tai on toivoa täynnä". Elokuva on kuvaus kah­den kehitysvammaisen oi­keudesta rakastaa ja oi­keu­desta tehdä omia pää­töksiä. Ensi-ilta oli ke­väällä 1990.
  Uutta oli aiheen käsittelytavan lisäksi, että tavallaan siirryttiin pois pelkästään kehitys­vammaisten kuvaami­sesta tekemään videota kehi­tysvammaisten kanssa. Kun elokuvaa alettiin tekemään oltiin kaikki samalla nolla­linjalla, kukaan ei ollut aikaisemin tehnyt videoeloku­vaa. Vain videokuvauksen perusasioiden opiske­luun ja koos­tamiseen käytettiin ulko­puolis­ta apua. 
  Kuvaus­ten aikana keskusteltiin paljon, kehitys­vammai­set itse osallistuivat suunnitte­luun, te­kemistä käytettiin osana hoi­totyötä. 
No, kihlaus tosin purkautui viimeisenä kuvaus­päivänä, mutta tärkeä asia saatiin esille kih­lattujen, videon tekijöiden ja katselijoiden ollessa paljon "viisaampia" ja valmiimpia koh­taamaan vastaa­vanlaisia kokemuksia.